RUOHOA

image

WALT WHITMAN: RUOHOA
Suomentanut Markus Jääskeläinen

1.

Minä juhlin itseäni ja laulan itsestäni
ja minkä lausun omakseni voit sinäkin lausua omaksesi
koska kaikki minulle kuuluva kuuluu myös sinulle.

Minä lorvailen, vokottelen sieluani esiin,
makaan ja lorvailen kaikessa rauhassa, katselen kesässä kasvavaa
   ruohonkortta.

Minun kieleni, vereni jokainen atomi tästä mullasta muovattu,
   tästä ilmasta,
olen syntynyt täällä vanhemmista jotka ovat syntyneet täällä vanhemmistaan,
   he omistaan:
minä aloitan nyt, 37-vuotiaana, täysissä voimissa,
ja toivon etten lakkaa ennen kuin kuolen.

Tappelevat uskonnot ja riitelevät koulukunnat saavat
väistyä sivummalle, en unohda niitä mutta jätän ne omaan
   arvoonsa,
minusta on hyvään ja pahaan, aion kaiken uhallakin puhua suoraan,
hillitsemättä luontoani, koko olemukseni voimalla.

2.

Talot ja huoneet ovat täynnä tuoksuja, hyllyt ovat pullollaan tuoksuja,
hengitän niitä sisääni, tunnen ne ja pidän niistä,
niiden tisle voisi juovuttaa mutta en suostu juopumaan.

Ilmakehässä ei ole tuoksua, tisleen makua, se on hajuton,
se on ikuisesti olemassa suutani varten, olen rakastunut siihen.
Menen rantatörmälle metsän reunaan, paljastan itseni,
   riisuudun alasti,
kuin hullu himoitsen ilman kosketusta.

Hengitykseni huuru,
kaiut, värähdykset, supatetut kuiskaukset, lemmenjuuri, silkkilanka,
   köynnöksen haarat,
sisään- ja uloshengitys, sydämenlyönnit, veren ja ilman kierto
     keuhkoissani,
vihreiden tai kuivien lehtien vieno tuoksu,
   rannan, meren tummien kallioiden,
     ladon heinien,
tuulen pyörteisiin syöksemieni sanojen ääni,
jokunen kevyt suukko, halaus, käsien kietominen toisen ympärille,
paisteen ja varjon leikki puissa, notkeitten oksien huojunnassa,
iloa yksin ollessa ja katujen vilinässä, pellolla ja mäen rinteellä,
terveyden tunne, keskipäivän liverrys: laulua minusta kun nousen sängystä,
tervehdin aurinkoa.

Pidätkö tuhatta hehtaaria paljona? maapalloa valtavana?
Oletko kovalla vaivalla opetellut lukemaan?
Tunnetko ylpeyttä kun ymmärrät runojen merkityksen?
Seisahda hetkeksi kanssani tänä päivänä ja yönä niin saat
tietää kaikkien runojen alkuperän,
sinulle annetaan parasta mitä maa ja aurinko tarjoavat, (aurinkoja
   on miljoonia muitakin),
sinun ei tarvitse enää tyytyä toisen tai kolmannen käden tietoon, katsella kuolleiden
   silmin eikä ravita itseäsi kirjojen haamuilla,
et myöskään katsele minun silmieni läpi etkä opi
   minulta,
kuulet asioiden kaikki puolet ja suodatat ne itsesi läpi.

3.

Olen kuunnellut suurten puhujien puhuvan alusta
   ja lopusta
mutta minä en puhu alusta enkä lopusta.

Koskaan ei ole ollut enemmän alku kuin nyt,
enemmän nuoruutta ja ikää kuin nyt.
Eikä täydellisyyttä tule koskaan olemaan enemmän kuin nyt,
taivasta ja helvettiä enemmän kuin nyt.

Kiima, kiima, kiima,
maailman loputon, lisääntyvä kiima.
Tasa-arvoiset vastakohdat tulevat esiin pimeän suojista:
ainetta ja kasvua kaikkialla, loputtomiin seksiä,
identiteettien sulautumista toisiinsa, eroamista, sikiävää
   elämää kaikkialla.

Turha selittää tämän tarkemmin, niin oppineet kuin oppimattomat
   tietävät sisimmässään että näin on.  

Varmaakin varmempana, kuin mittaluodin avulla suoristettu,
   niskahirteen tiukasti liitetty pystypylväs,
vankkana kuin hevonen, täynnä rakkautta, ylpeyttä, sähköä
minä seison tässä, minä ja tämä arvoitus.

Sieluni on kirkas ja raikas ja kirkasta ja raikasta on kaikki
   sekin mikä ei ole sieluani.

Jos toinen puuttuu puuttuvat kummatkin, ja näkymättömän todistaa näkyvä,
kunnes se puolestaan muuttuu näkymättömäksi ja tulee todistetuksi.

Pitämällä parastaan esillä, erottamalla sen huonommasta
   aikakausi kasvattaa aikakautta.
Mutta minä tiedän että asiat ovat erinomaisen hyvin ja sopusoinnussa,
   en puutu niiden vuoropuheluun, menen kylpyyn
   ja ihailen itseäni.

Jokainen jäseneni ja ominaisuuteni, kuten kenen tahansa
   lämminsydämisen, tahrattoman ihmisen,
   on minulle mieleen,
ei sentti eikä sentin pätkä ole häpeäksi eikä mikään
   osa jää vähemmälle huomiolle kuin toinen.

Olen tyytyväinen: näen, tanssin, nauran, laulan.
Ja kun vierelläni makaa koko yön tämä syleilevä, rakastava sänkykaveri
   joka poistuu vaivihkaisin askelin aamun sirkutukseen,
jättää valkoisin pyyhkein peiteltyjä lahjakoreja joita koko talo pursuaa,
enkö silloin hyväksyisi, oivaltaisi elämää tässä hetkessä?
Käskisinkö silmieni katseen kääntyä
   tieltä jolle hän katosi,
alkaisinko heti räknätä sentilleen
mitä hyötyä mistäkin on ollut, vai onko
   ollut mitään.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s