Varastettua kalaa

Uusi hotelli, uusi päivä, uusi yö. Minä valvon, en saa unta. Makaan hotellin sohvalla, omistan kaiken: huoneiston, kerrostalon, kaupunginosan, ylimmän kerroksen pitkän pilven alla, uuden maan, uuden seelannin maailman äärimmäisellä laidalla, välimerkkien keskellä, yläpuolella, alapuolella, sivussa joka aukeaa: kuin kotka minä katselen kaikkea minkä omistan, en mitään mutta kaiken, ihmisen ikävän, vapauden olla kesken, lentää talojen, kattojen yllä kello viisi aamulla, liittyä lokkien kirkuvaan jengiin kalatorin laidalla, nokkia omaa tilaani tähän vieraaseen kaupunkiin; tilaa johon muilla ei ole asiaa, paitsi hänellä jonka oma olen. Minä varastan kalan kauppiaiden käsistä, kuljetan se nokassa keittiöön. Minä paistan, syön hyvällä omallatunnolla, sillä ilta on tullut ja yön tuoksut tulvivat ikkunasta huoneeseen, minä syön, muistelen kotimaata, johon en palaa, josta en ole lähtenyt, minun paikkani maailmassa: kaksi matkalaukkua, kaksi kieltä: toisella puhun, toista pidän takataskussa, kuin littaantunutta kirjettä, minä makaan hotellin sohvalla, herään pilkkujen, puolipilkkujen keskeltä; elämästä jota kirjoitan, johon en pane pistettä vielä, se muuttuu hetki hetkeltä, on aina valmis, kuin kuolema, kuin nuoruuden ystävä, kuin päättymätön lause, ja uni joka karkaa käsistä kun sitä koskettaa.

(Auckland 2. syyskuuta 2009)