RUOHOA

image

WALT WHITMAN: RUOHOA
Suomentanut Markus Jääskeläinen

1.

Minä juhlin itseäni ja laulan itsestäni
ja minkä lausun omakseni voit sinäkin lausua omaksesi
koska kaikki minulle kuuluva kuuluu myös sinulle.

Minä lorvailen, vokottelen sieluani esiin,
makaan ja lorvailen kaikessa rauhassa, katselen kesässä kasvavaa
   ruohonkortta.

Minun kieleni, vereni jokainen atomi tästä mullasta muovattu,
   tästä ilmasta,
olen syntynyt täällä vanhemmista jotka ovat syntyneet täällä vanhemmistaan,
   he omistaan:
minä aloitan nyt, 37-vuotiaana, täysissä voimissa,
ja toivon etten lakkaa ennen kuin kuolen.

Tappelevat uskonnot ja riitelevät koulukunnat saavat
väistyä sivummalle, en unohda niitä mutta jätän ne omaan
   arvoonsa,
minusta on hyvään ja pahaan, aion kaiken uhallakin puhua suoraan,
hillitsemättä luontoani, koko olemukseni voimalla.

2.

Talot ja huoneet ovat täynnä tuoksuja, hyllyt ovat pullollaan tuoksuja,
hengitän niitä sisääni, tunnen ne ja pidän niistä,
niiden tisle voisi juovuttaa mutta en suostu juopumaan.

Ilmakehässä ei ole tuoksua, tisleen makua, se on hajuton,
se on ikuisesti olemassa suutani varten, olen rakastunut siihen.
Menen rantatörmälle metsän reunaan, paljastan itseni,
   riisuudun alasti,
kuin hullu himoitsen ilman kosketusta.

Hengitykseni huuru,
kaiut, värähdykset, supatetut kuiskaukset, lemmenjuuri, silkkilanka,
   köynnöksen haarat,
sisään- ja uloshengitys, sydämenlyönnit, veren ja ilman kierto
     keuhkoissani,
vihreiden tai kuivien lehtien vieno tuoksu,
   rannan, meren tummien kallioiden,
     ladon heinien,
tuulen pyörteisiin syöksemieni sanojen ääni,
jokunen kevyt suukko, halaus, käsien kietominen toisen ympärille,
paisteen ja varjon leikki puissa, notkeitten oksien huojunnassa,
iloa yksin ollessa ja katujen vilinässä, pellolla ja mäen rinteellä,
terveyden tunne, keskipäivän liverrys: laulua minusta kun nousen sängystä,
tervehdin aurinkoa.

Pidätkö tuhatta hehtaaria paljona? maapalloa valtavana?
Oletko kovalla vaivalla opetellut lukemaan?
Tunnetko ylpeyttä kun ymmärrät runojen merkityksen?
Seisahda hetkeksi kanssani tänä päivänä ja yönä niin saat
tietää kaikkien runojen alkuperän,
sinulle annetaan parasta mitä maa ja aurinko tarjoavat, (aurinkoja
   on miljoonia muitakin),
sinun ei tarvitse enää tyytyä toisen tai kolmannen käden tietoon, katsella kuolleiden
   silmin eikä ravita itseäsi kirjojen haamuilla,
et myöskään katsele minun silmieni läpi etkä opi
   minulta,
kuulet asioiden kaikki puolet ja suodatat ne itsesi läpi.

3.

Olen kuunnellut suurten puhujien puhuvan alusta
   ja lopusta
mutta minä en puhu alusta enkä lopusta.

Koskaan ei ole ollut enemmän alku kuin nyt,
enemmän nuoruutta ja ikää kuin nyt.
Eikä täydellisyyttä tule koskaan olemaan enemmän kuin nyt,
taivasta ja helvettiä enemmän kuin nyt.

Kiima, kiima, kiima,
maailman loputon, lisääntyvä kiima.
Tasa-arvoiset vastakohdat tulevat esiin pimeän suojista:
ainetta ja kasvua kaikkialla, loputtomiin seksiä,
identiteettien sulautumista toisiinsa, eroamista, sikiävää
   elämää kaikkialla.

Turha selittää tämän tarkemmin, niin oppineet kuin oppimattomat
   tietävät sisimmässään että näin on.  

Varmaakin varmempana, kuin mittaluodin avulla suoristettu,
   niskahirteen tiukasti liitetty pystypylväs,
vankkana kuin hevonen, täynnä rakkautta, ylpeyttä, sähköä
minä seison tässä, minä ja tämä arvoitus.

Sieluni on kirkas ja raikas ja kirkasta ja raikasta on kaikki
   sekin mikä ei ole sieluani.

Jos toinen puuttuu puuttuvat kummatkin, ja näkymättömän todistaa näkyvä,
kunnes se puolestaan muuttuu näkymättömäksi ja tulee todistetuksi.

Pitämällä parastaan esillä, erottamalla sen huonommasta
   aikakausi kasvattaa aikakautta.
Mutta minä tiedän että asiat ovat erinomaisen hyvin ja sopusoinnussa,
   en puutu niiden vuoropuheluun, menen kylpyyn
   ja ihailen itseäni.

Jokainen jäseneni ja ominaisuuteni, kuten kenen tahansa
   lämminsydämisen, tahrattoman ihmisen,
   on minulle mieleen,
ei sentti eikä sentin pätkä ole häpeäksi eikä mikään
   osa jää vähemmälle huomiolle kuin toinen.

Olen tyytyväinen: näen, tanssin, nauran, laulan.
Ja kun vierelläni makaa koko yön tämä syleilevä, rakastava sänkykaveri
   joka poistuu vaivihkaisin askelin aamun sirkutukseen,
jättää valkoisin pyyhkein peiteltyjä lahjakoreja joita koko talo pursuaa,
enkö silloin hyväksyisi, oivaltaisi elämää tässä hetkessä?
Käskisinkö silmieni katseen kääntyä
   tieltä jolle hän katosi,
alkaisinko heti räknätä sentilleen
mitä hyötyä mistäkin on ollut, vai onko
   ollut mitään.

The Seed of Life

For life to continue.

One must leave, stay,
become new, old,
fall, stand,
lie on the ground like a rotten treetrunk
out of which
a green shoot
again and again will grow.

The seed of life
in a dead body.

The breath rustles
in the branches of the lungs.
I have arrived,
I will continue the journey.

In the beginning

Markus Jääskeläinen:
In the beginning
From Testamentti (Testament), Otava, 1998.
(Translated by Herbert Lomas)

global_cooling.jpg

i
At the beginning of the aeons the earth was sand. Here and there were
little stones still, they were a relic of the rocks that
covered the earth, since a beginning is an end and there is no
end like forgetfulness.
In the beginning the earth was sand. A level sandy
desert stretched in all directions; the sand merged into the shore of the sky. It was
hot. The air shimmered. Other movement there was not. There was no wind
since there was no water.
One day (night and day had been discovered) footprints
Appeared in the sand. Sandals, a grown-up man’s.
The man had walked without a stop, straight ahead, following
the sun till the sun disappeared and night came.
We never saw his prints again. We began
a story in which we hovered above a dead
landscape, we dimmed our cabin lights, vainly watched
the glowing eyes of a dying fire.
We sought him but didn’t find him. We saw
his footprints, which appeared on the border of day, walked
to the ridges of the dunes and descended into the valley with no
shadow.
We followed the footprints from the air for many days.
We studied the surface shining below us, we grew blind.
We couldn’t grasp that our ship was a mirror that marked off our hand
from the black sun, our feet from flying eyes
of sand.

ii

We decided to land, to walk. We confounded our footprints
with the predecessor’s prints, we rejoiced in freedom like a runaway
child, we gathered under a blind sky, we saw
our arms, our legs: hair grew on them.
We walked and slept. We slept while we walked.
We began to dream, to create – as if night had mingled
with day – with trees around us, lakes and grass.
We bent our heads to the tussock and picked the fruit
from the trees. We ate and drank. We got full and
our bellies grew. We couldn’t move any more, we
built a house that we lived in, where we gathered
on snowy winter evenings. We burnt the trees
that had given us their fruit. We fell asleep to the sound of flames.
In the morning memories mastered us. We spread
our arms out, rolled our heads; some of us laughed
at a dream where we saw the dim footprints,
the sand stretching to the horizon.
They didn’t go on anymore.

iii

Our group was smaller, our step lighter. We doubted
Less, we were happy. We enjoyed each other as
the animals enjoy each other, we imagined we saw a person’s
outlines in the light of the sun too, imagined we weren’t
far off.
But the clarity didn’t last. The black line of night darkened
the day, the sparkling campfire didn’t keep off
the darkness. We prayed in the silence, washed the dishes.
We lay down without speaking about the future, we wrapped our arms
around our chests. We squeezed ourselves in a dream in which
things froze, we rushed to the walls. We chopped
trees that fell, and as they fell tore dead branches
from the neighbouring trees.

iv

We guessed the end. It didn’t come to us like night, which sucks
day’s floating light into its black mouth. It was a sound
we didn’t hear, which wiped away our words like the footprints
in the sand, separated soul from soul.
It was no longer us. They left the camp one by one,
walking in opposite directions. Their legs didn’t
falter, they hardly felt the wind they disappeared into;
which opened its breast to them like a mother, lulled them into a long
sleep.
I alone did not depart; I who tell it.
I gathered the gear into a great heap, set fire to it. I lay down
in the last tatters of tent, looked at the cloudy sky.
Like a bird: alone, alone!

v

The sound recorder’s flow will soon end. I put it in my pocket,
lower my arms to my sides: I’ve time enough to wait.
The water wets my defenceless body, the sun’s tired
hair opens out over human speech, over
the history books.

I know there are no memories.