Psykoterapiaa

Tyttö seisoo rannan betonilla
selkä tuuleen,
tämä on viides
vuotemme yhdessä,
muistatko kun videoin
sinun kyyneltesi valaan —
muistikirjaan oli piirretty
ovaalin muotoinen hahmotelma,
pyrstön terävä kaari,
pienet pyöreät silmät:
niistä sinua katsoi
jokin jolla ei ollut nimeä.
Se pysähtyi kuvaan hetkeksi.
Katosi sitten pinnan alle.

Arabian meri

Lentokone kaartaa
Arabian meren rannikolle
Intia on vaaleaa tasankoa
tummina kohoavat kukkulat
Taloja ei tältä korkeudelta näe
Peltojen kankaat
laskettu kuivumaan
rinteiden pengermät
kuin portaat
loppuvat kesken

Moskova

Ilkka Koponen on kuollut ja kuolema on tämäkin matka pilvien ylle, valoon, me synnymme uudesti, ylhäältä, laskeudumme Moskovan mustalle kiitoradalle, hankien, puiden, talojen sisälle, jotka katoavat, on vain päänsärky, venäläisen tupakan tympeä tuoksu lentokoneen tuuletinaukoissa, stuertin hikiset kainalot; ja me sulloudumme bussiin kuin valaan vatsaan, se on oksentava meidät kidastaan, pilaantuneen mustekalan, tuhannet kädet valmiina ottamaan vastaan, pitelemään kiinni kuin lapsesta, kuolleesta ystävästä, ihmisestä, minä yksin, muiden mukana, pimeällä lentokentällä, kuljemme kaikki transithallin portin läpi

Risteyksessä

Olen saapunut kotiin, herännyt,
nukkunut suojattoman ihmisen unta,
takassa tuli, räiskyvä,
hulmuavat hiukset,
minä pysähdyn kynnykselle,
valo viiltää yöhön
haavan,
kirurgin veitsi,
molekyylit takertuvat toisiinsa
mustat kitarat
kastuvat sateessa
tuuli heiluttaa valkoista
miestä
kuin lipputankoa
tienvarren kapakassa
keskellä amerikkaa
mississippissä
soi blues
kun sataa
neljän tien risteyksessä
salaman valossa
hopeinen enkeli
kuin kauan sitten
lapsuuden pinnasängyn yllä:
tähänkö päättyy
tähänkö päästiin itkemättä
Jumalaa, musiikkia…
minun isäni kuoli
runossa jonka kirjoitin kauan sitten
minä kirjoitan sen uudelleen
hänen kuolemansa, surun
minä lojun
nojatuolissa maailman
kaukaisella kulmalla
minun rintani päällä
hyrisee harmaa kissa
kun kirjoitan
sen korvat
kuulevat jokaisen kirjaimen
sen silmät puoliksi
kiinni, puoliksi
kun alkaa uni, kun moottorin hyrinä
vaimenee, hidastuu, lakkaa
ja se nukahtaa, nukkuu
ei välitä siitä
mitä kirjoitan

Klooria

Niin kauas kuin uni vie,
ja vettä riittää,
saa hengittää vapaasti,
muistaa lapsuuden uimareissut
jäätelön, lihapiirakan, kloorin
kimmeltävän tuoksun,
vajoa kaakelein vuoratun arkun
pohjalle, tyhjentää
lihakset hapen loputtomasta
lupauksesta:
nostakaa! Ja taivas
kiisseliä, sinisiä suudelmia
äidin käsivarsilla
minä hymyilen, minun käsivarteeni
tartutaan, naurattaa,
vihreys ympäröinyt
äänettömän auringon:
turvassa: kuulen
kuinka lapset kiljuvat jälleen,
iloa tippuvien
hiusten pisarat

Kalastajatorppa

Norjan rannikolla vuonot kuljettavat
merivettä syvälle sisämaahan
meren tuoksu tarttunut
kalastajatorpan seinällä
roikkuviin verkkoihin,
keskelle ovea naulittu
suuri kalanpää,
kuinka kauan siitä kun täällä
on joku asunut,
käärinyt hihansa, upottanut sormensa
päivän sisälmyksiin,
pitkien öiden kuvanauhat
pyörivät mielessä,
kilpauinti kuun kanssa,
mustaa vettä, teräviä kiviä,
syvyys jota paetessa
repii polvensa verille,
kaatuu elämän
mitättömiin päätöksiin,
tyhjinä toistuviin päiviin,
ei mikään ole
kuten alussa kuvitteli,
yksinäisyys
miestä väkevämpi,
naista näillä syvyyksillä
ei saa onkeensa,
vedestä nousee valaan
sininen selkä,
lokit pyrähtävät
siivilleen, laskeutuvat,
on tyyntä jälleen.

Sammalin vuorattu huoneisto

Tuuli on kuollut yön aikana,
aamulla herätessä tyyntä
kuin ei olisi tapahtunut mitään:
valo vain valunut maahan,
metsään johon olen asettunut
taloksi, sammalin vuoratuille
seinille; koko huoneisto on täynnä
valossa kylpeviä hyönteisiä, puiden
kädet kohonneet ilmaan,
lintujen ylimmät oksat sirkuttavat
korven salaista historiaa:
mitään ei jää pimentoon,
linnut eivät sopimuksia noudata,
eivät lakkaa laulamasta,
ottavat työnsä vakavasti,
ilmoittavat ennakolta
kuinka aurinko pian laskee,
yö hellästi hivuttaa vierelle.

Pelkuri

En saanut unta,
valvoin keittiön pöydän ääressä,
kävin läpi tapahtumia
jotka peruuttamattomasti
olivat tapahtuneet.
Käärin tupakkaa, poltin,
käärin uudestaan.
En tuntenut häntä,
ystävääni, hän oli poissa,
seisoi kun minä kaaduin,
vaikeni kun valehtelin,
jätin hänelle pelkurin
hyvästejä: tämä mitätön olento
tervehtii sinua.
Kun aamu valkeni,
avasin oven, valo viilsi
silmiin haavan: hän
antoi aurinkonsa paistaa
niin hyville kuin pahoille.

Yksin

Makasin peiton alla,
painoin tyynyä korville.
Peiton kankaaseen oli
tarttunut nukkapalloja.
Eteisessä puhuttiin taas.
Sitten: ovi, askelten
kaiku käytävässä.
Minä raotin tyynyä,
vedin henkeä syvälle,
puhdasta ilmaa.
Joko ne ovat poissa?
Joko olen yksin,
turvassa?
Minun ruumiini,
peiton alla, näkymätön.
Mistä ne tulevat, nukkapallot,
mikä ne tekee?
Ne tarttuvat kankaaseen,
niitä ei saa irti.
Olen päättänyt laskea
ne kaikki.

27.6.2008

Lännen maa

Maa oli hiekkaa ja tuulta
matkaa jatkettiin kamelin selässä
pitkiä päiviä, pikaisia öitä
nuotion valossa,
kuivaa lihaa ja lämmintä maitoa,
me etsimme kuningasta
vieraalla maalla syntyneistä,
hänen tähtensä taivaan
miljardien tähtien joukossa,
yksi ainut, kolmen veroinen,
matkalla lännen luvattuun maahan.

Käytävän valo

Oven takana on pimeä.
Vesi ryöpsyy viuhkana taivaasta,
pihapuut painivat näkymätöntä
pelkoa vastaan, huitovat
kauhua kasvoiltaan.
Märkä tarttuu kaulukseen,
valuu kaulaan, rintakehälle.
Mies laskeutuu portaat,
kääntyy talon kulmalta, hänen 
kädessään on roskapussi.
Hän avaa punaisen kannen, 
tiputtaa pussin muiden
pussien joukkoon,
nousee portaat takaisin sisään,
vetää oven kiinni:
käytävän valo sammuu
itsestään.

Arkki

Jalat eivät ylety pohjaan,
arkki on irronnut maasta.
Näkyy kelluvia puita,
ihmisen raatoja,
minun sukuani –
naapureita, vihamiehiä.
Vedet ovat irronneet kalliosta,
taivas on auennut.
Sataa neljäkymmentä
yötä, päivää, sitten:
hiljaista, kauan aikaa.

Arkki rysähtää Araratin kiveen.

Hän matkustaa junalla yön aavikon halki

Hän matkustaa junalla yön aavikon halki,
kukkien terälehdet, pakenevat kasvot,
kaukana ikkunan takana
valon keltainen piste,
unen sotilaat liekkien loimussa,
sidottu päivän haavat,
lastoitettu katkenneet luut,
minä siellä heidän kanssaan,
makaamme nuotion lämmössä,
pieni uskollisten osasto,
kuljemme yhdessä kuolemaan,
mustan taivaan alla,
kuun valossa, pitkä käärme
kulkee pitkin rataansa,
on poissa.

–Markus Jääskeläinen

RUNOILIJA

Hän pellolla käveli,
oli vapaa kuin härkä;
paistoi ja satoi,
oli kuiva ja oli märkä.

Kuukausia, vuosia
kului auringon alla,
ruohoa kasvoi,
pilvet kulkivat, tuli halla.

Oli takiaiset, kortteet,
pajunvarret;
pihinää tuulessa lauseet,
sananparret.

Ei edes ihminen ollut enää,
söi ruohoa, joi sadetta,
nukkui luolassa, kiven alla,
heräsi, kiipesi kumparetta,

siltä illalla jälleen alas vieri.
Oli yksinäistä, oli seuraa,
tähdet pimeästä vilkuttivat,
hän kuunteli hirnuvaa peuraa.

Tämäkin oli väliaikaista,
satoi vettä, paistoi aurinko,
hän kastui, antoi tuulen viedä
sen mihin sattui, kävi vahinko.

Patja

Minulla on patja jolle lasken vartaloni,
pimeys ikkunan takana, huurtuva hengitys.
Maailman toisella puolella
on syksy kevättä, ja palmut
kukkivat talven viimassa.
Minä kirjoitan sateesta bussin ikkunassa.
Pisarat vierivät vaakasuoraan,
jokainen pysäkki on koti,
lopullinen määränpää.
Makaan patjalla, vuokrahuoneen lattialla,
veri kohisee korvissa,
pimeyttä seuraa valo,
minä kirjoitan kirjettä kotiin,
en ole voinut hyvin,
mutta paremmin.
Ikkunan takana on viereisen
talon seinä, lapset pihalla
kiljuvat ruokaa, äitiä, isää.
Minä en ole nukkunut,
painan silmät varovasti kiinni,
saatan tämän unen päätökseen.

That’s what misery is

That’s what misery is,
Nothing to have at heart.
It is to have or nothing.

It is a thing to have,
A lion, an ox in his breast,
To feel it breathing there.

Corazon, stout dog,
Young ox, bow-legged bear,
He tastes its blood, not spit.

He is like a man
In the body of a violent beast.
Its muscles are his own . . .

The lion sleeps in the sun.
Its nose is on its paws.
It can kill a man.

— Wallace Stevens

*

Kurjuutta on se
ettei ole mitään sydämellä.
Sitä on tai sitten ei mitään.

Se on jotain minkä tahtoo itselleen,
leijonan, härän sydämeensä,
tuntea sen hengittävän siellä.

Corazon, vankka koira,
nuori härkä, vääräsäärinen karhu,
suussa sen veren maku, ei sylkeä.

Hän on kuin ihminen
villipedon ruumiissa.
Sen lihakset ovat hänen omansa…

Leijona nukkuu auringossa.
Sen kuono on tassujen päällä.
Se pystyy nujertamaan miehen.

— Wallace Stevens
Suomennos: Markus Jääskeläinen

Kirjoitat nimesi vieraskirjaan

Sinä nouset vuoren harjalle,
kirjoitat nimesi
vieraskirjaan,
saat avaimen, raahaat
laukkua huoneeseen
asetut taloksi sänkyyn
et nuku et ole valveilla
kahden maan välissä vielä,
on syksy ja tuuli,
kuolleita lehtiä
leijailee laaksoon
sinun kasvosi ikkunassa,
lumesta törröttävää ruohoa:
alempana rinteellä
likainen lammaslauma
taivaan harmaat pilvet

Sään nyrkki

Sään nyrkki
kohonnut pään ylle,
terälehtien
tuoksu avautunut
pimeyteen
tämä yksi ainut kukka
pimeydessä
ei valoa ole
jalat harppovat
huoneen halki
sydän, armotonta surua
musta silkki
kädet kuin köysiä
seireenien
laulu
ja aaltojen huojuvat heinät
seitsemän meren sylissä

Sumussa silmät

Mökki on rakennettu
mökin sisälle,
sumussa silmät
kuin ikkunat.
Kotipolku on peittynyt
neulasiin, hämähäkki
roikkuu räystäältä.
Kun on löytänyt
avaimen, silmälasit, kengät,
on pimeää
eikä ulos voi
enää mennä.

Odotan bussia

Odotan bussia aseman uudessa kahvilassa Helsingissä,
pieni pöytä peittyy suuren sanomalehden uutisiin,
vitriinin valon takana pitkä tyttö pihdit kädessä,
nostaa lautaselle sokeria varisevan munkin.

Mandariiniviulu

Tien varrella vieri vieressä
siirtolaisten rakentamia taloja
ruusut kukkivat on keskitalvi
ei lunta ei pakkasta
verannan halogeenivalossa
muovipöytä
valkoiset tuolit
kaarevan parvekkeen reunalta
alkavat linnunradat
hänen mustat silmänsä
mandariiniviulu

Konkreettisia lauseita

KONKREETTISIA LAUSEITA

1.

Tyttö on kuollut yön aikana,
henki lähtenyt,
tuuli pysähtynyt portailla
oveen koputtamatta.

2.

Raudan makua suussa,
pöydällä hyvässä järjestyksessä
paperit jotka oli täytettävä.

3.

Kuin mikään ei olisi poistunut,
sama vauvan iho,
nuku hetki vielä,
älä herää.

4.

Hengitys, tuoksu,
se mitä on jäljellä,
on poissa.

5.

Aamulla herätessä niin tyyntä
että tietää myrskyn
kolkuttaneen ovelle
menneen ohi.

6.

Vähä vähältä
valo aukaisee
nuppujen kielet,
on paljon sanomista,
vähän ja aikaa,
kunnes katoavat
toisen, toden
ääriviivat,
ei sanoja enää,
vain kukkien terälehdet,
vähitellen sulkeutuvat.

7.

Minkä väriset sinun silmäsi
ovat Jumalan valossa
kun emme enää näe niitä.

8.

Anna tavallinen päivä,
vähän sanoja,
kiitollinen mieli,
ei muuta.

Keskellä Amerikkaa

Tienvarren kapakassa
keskellä Amerikkaa
mies tapaa naisen.
He siirtyvät eteisestä
keittiöön, keskiyön
jääkaapilta makuuhuoneen
ovelle; kahden ihmisen
yhtyvät varjot.
Ovi on sulkeutunut,
syntyy huutoa, hikeä, verta.
Kunnes hiljaista jälleen:
keskellä taivasta
kuu ja tähdet,
sininen sointu.

Portaat johtavat takapihalle.
Aika on pysähtynyt
valokuvaksi helteestä.
Mikään ei liiku.
Ihmisten, autojen, hyönteisten
äänet kuin vaimeaa kaikua,
johon korva ei jaksa tarttua.
Me laskeudumme uneen,
lapsuuden lämpimiin kesiin.
Kaikki on vielä tallessa.

Päätin jättää menneen

Päätin jäättää menneen

              ja jatkaa tästä missä nyt olen

konkreettisesta tilanteesta

              jatkuvasti muuttuvasta

minä käyn kaupassa

              kauppaan on matkaa

kävelen puiden ali, ylitän

              ison tien, odotan valoissa

kun pääsen tien yli

              alkaa kuumottaa

päivä on ollut harmaata, vettä

              tihkunut, sää kun ei tiedä

kuinka pukeutua

              tien varrella vieri vieressä

siirtolaisten rakentamia taloja

              kaukana kotoa ruusut

kukkivat on keskitalvi

              verannan halogeenivalossa

muovipöytä, valkoiset

              muovituolit

kuinka näitä kaarevia

              parvekkeita kuvailisin, rosoisia

vauvankakan värisiä tiiliseiniä

              hänen mustat silmänsä

ikkunan takana

              ennen seuraavaa risteystä

pihatien reunassa

              appelsiinipuu

sen oranssit hedelmät

              kuin pimeään

iltapäivään sytytetyt

              kypsät lyhdyt

lähiön lauhkeassa

              ilmassa, matkalla

ostoskeskukseen

              kaukana kotoa

On the coast of Norway

On the coast of Norway the fjords carry
seawater deep into the inland,
the smell of sea stuck
to the nets hanging on
the wall of a fisherman’s hut,
a large fish head
nailed in the middle of the door,
how long since some one
has lived here,
rolled up his sleeves,
pushed his fingers
into the guts of the day,
the film-reels of long nights
rolling in mind,
swimming in contest with the moon,
black water, sharp stones,
the depth you run from
scraping your knees to make them bleed,
fall into the inconsequential
decisions of life,
the empty days following one another,
nothing is as
you imagined in the beginning,
the loneliness
stronger than the man,
a woman you cannot hook
in these depths,
there’s a blue back of a whale
rising from the water,
the gulls sprinting
on to their wings, descending,
it’s calm again.

28 12 2010

To travel by train through the desert of night

To travel by train through the desert of night,
to leave the houses and streets,
to step on the platform,
to climb on the steps of the train
one foot on the way already.
To lift the baggage
through the door of the carriage,
to walk along the aisle,
to peep into sleeping compartments,
to open the door of one’s own compartment,
to lower the bags on the floor,
to sit down —
happy to have made it,
to have just begun,
to have escaped the rain.
And the train jerks into movement,
moves slowly forward,
accelerates, finds the balance
of speed,
glides on its own weight
beyond the last lights of city,
and nothing holds
one in place any longer;
one is free
and loose,
breathes the scent of fields,
the grass burning in the dark, far away.
A late bicyclist has stopped
at the level crossing, beneath a lonely light,
into a photograph;
unhurriedly the gazes meet
in the window and beyond the window,
the wind ruffles up the hair for a moment,
the eyes in the train window,
a hardly recordable flash:
the train is gone.

Matkustaa junalla yön aavikon halki

Matkustaa junalla yön aavikon halki,
poistua taloista ja kaduilta,
astua asemalaiturille,
nousta junan rappuselle toinen
jalka matkalla jo,
nostaa matkalaukku
vaunun ovesta, toinen,
kävellä käytävää,
kurkkia makuuosastoihin,
avata oman osaston ovi,
laskea laukut lattialle,
istahtaa alas
iloisena että on ehtinyt,
että on juuri alkanut,
selvinnyt sateesta,
ja juna nytkähtää liikkeelle,
liikkuu hitaasti eteenpäin,
kiihdyttää, löytää vauhdin
tasapainon,
lipuu omalla painollaan
kaupungin viimeisten valojen taakse
eikä mikään pidä enää kiinni,
on vapaa ja irti, hän hengittää
peltojen, puiden, tähtien tuoksua,
kaukana pimeässä palaa heinä,
myöhäinen pyöräilijä pysähtynyt
tasoristeykseen, yksinäisen valon alle,
valokuvaan,
kiireettä kohtaavat katseet
ikkunassa, ikkunan toisella puolella,
tuuli tuivertanut hetkeksi hiukset,
silmät junan ikkunassa, tajuntaan
tuskin tallentuva välähdys:
juna on poissa.

Patja

PATJA

Minulla on patja jolle lasken vartaloni,

pimeys ikkunan takana, huurtuva hengitys.

Maailman toisella puolella

on syksy kevättä, ja palmut

kukkivat talven kiimassa.

Minä kirjoitan sateesta bussin ikkunassa.

Pisarat vierivät vaakasuoraan,

jokainen pysäkki on kotona,

lopullinen määränpää.

Makaan patjalla, vuokrahuoneen lattialla,

pimeyttä seuraa valo,

minä kirjoitan kirjettä kotiin.

Ikkunan takana on viereisen

talon seinä, toinen ikkuna.

En ole nukkunut

painan silmät kiinni,

kuin kokeeksi.

Hotelli humina

Huone maksettu päiväksi kerrallaan
pitkään hiekkaan varisseet
varpaiden jäljet
hotelli huminan ovi
aukeaa yöhön,
keskelle kuutamoa
aallot vyöryvät rantaan
hennot hyönteiset
australian lainelaudat
palaavat mereltä kotiin.

My Future Wife

That young woman asleep in the armchair
is my future wife
soft thighs underneath her skirt
the faraway neck,
her eyes move behind the eyelids,
she does not know that she loves me,
how the burning flowers
are soon going to awaken her up
with their scent

Bicycle

BICYCLE

At the edge of the field you get off
the bicycle,
You have pedalled far into
the countryside,
the damp backs of plants
still asleep,
You kick pebbles on the highway,
listen to a nightingale,
its language full of starlight
that slowly dies down;
And you climb back on the saddle,
continue towards morning,
and the sleep.

Sateessa, Sateen jälkeen

SATEESSA, SATEEN JÄLKEEN

Minä kävelen sateessa
sateen jälkeen,
minulla ei ole rahaa,
minä syön puiden
pudonneita lehtiä,
kävelen sateessa sateen jälkeen,
minun lävitseni käy tuuli
eikä runoutta enää ole,
ei nuoruutta,
minä kävelen kohti pankkia,
minun tilini ovet ovat auenneet,
minulta ei puutu mitään,
minä rakastan sinua,
minulla on varaa siihen,
olen vapaa vihdoin.