Vapauteen tai kuolemaan

VAPAUTEEN
TAI KUOLEMAAN

Aamun asemalaiturilla
valokuvassa
tyttö kukkasilmä
talven ensimmäinen
lumihiutale, toinen
maailmansota
hän nukkuu
kun juoksemme puutarhan halki
ja ulos portista
kaikki entinen jäänyt
hylätyt huoneet
punaisten huulten viinilasit
salongin paksuun
mattoon on tallottu
valloittajan saappaan jäljet
aika hajotettu pirstaleiksi
kaikki entinen jäänyt taakse
koko elämä
viisareiden pehmeä metalli
vääntynyt mutkalle
me seisomme aamun asemalaiturilla
tyttö ja mies
odotamme samaa junaa
yhä matkalla vapauteen
tai kuolemaan

21.2.2009 Katoomba

Onni

ONNI

Mistä tulee onni,
mistä sydämen liike,
vuosien vuorovetten
vuokset ja luoteet,
vaarojen, laaksojen,
pilvien varmuus:
tällaista ei ennen ollut.
Vesi nousee silmiin,
sininen sivellin sulattaa
taivaan sormet.
Vieras jota odotin
tietää nimeni,
sen ääni hiljainen,
taluttaa kukkivien
tähtien alle, siitepölyn
tuoksuun.

Rakkauden kuolema

RAKKAUDEN KUOLEMA

I

Kun lepään syvän valtameren pohjassa
ja olen kuollut

(Kun olet tappanut toivon
muurannut
jalat sementtiin

upottanut ruumiin
aaltojen alle)

minun henkeni kohoaa
kuplina pintaan:

minä rakastan sinua.

II

Kun taivas liplattaa laiturin
jalkaa vasten ja alkaa tuulla

Kun kasvoiltasi katoaa aurinko
ja tulee pimeä

Kun kaarrat laiturin kylkeen,
kahmaiset airot kainaloon

Kun juokset autolle,
käynnistät moottorin

Kun kyyneleet tulevat
ja lopultakin olet yksin:

minä rakastan sinua.

(Blackheath, Australia, 13.11.2008)

Linnut

(kesken)

Linnut ennustavat valon tuloa.
Pimeys väistyy, verhon raoista
kurkistaa uusi päivä.
Minä en tiedä päivän nimeä,
en tunne sen mieltä.
Linnut laulavat valon lauluja,
tasaista pilveä, värin pyrskähdyksiä.
Tähän päivään on hyvä herätä,
kuulla lintujen taivas,
tirskahdukset, nauru,

: mitä tahansa
voi tapahtua.

6.2.2009 Blackheath

Päätin jättää menneen

Päätin jäättää menneen
ja jatkaa tästä missä nyt olen
konkreettisesta tilanteesta
jatkuvasti muuttuvasta
minä käyn kaupassa
kauppaan on matkaa
kävelen puiden ali, ylitän
ison tien, odotan valoissa
kun pääsen tien toiselle
puolelle minua alkaa kuumottaa
päivä on ollut harmaa, vettä tihkunut
sää sellainen ettei tiedä
kuinka pukeutua
tien varrella vieri vieressä
siirtolaisten rakentamia taloja
kaukana kotoa
ruusut kukkivat on keskitalvi,
verannan halogeenivalossa
muovipöytä, valkoiset muovituolit
kuinka näitä kaarevia
parvekkeita kuvailisin
rosoisia vauvankakan värisiä tiiliseiniä
hänen mustat silmänsä
ikkunan takana
ennen seuraavaa risteystä
pihatien reunassa: appelsiinipuu,
sen oranssit hedelmät
kuin pimeään iltapäivään sytytetyt
kypsät lyhdyt
lähiön lauhkeassa ilmassa
matkalla ostoskeskukseen
kaukana kotoa

My Future Wife

That young woman asleep in the armchair
is my future wife
soft thighs underneath her skirt
the faraway neck,
her eyes move behind the eyelids,
she does not know that she loves me,
how the burning flowers
are soon going to awaken her up
with their scent

Bicycle

BICYCLE

At the edge of the field you get off
the bicycle,
You have pedalled far into
the countryside,
the damp backs of plants
still asleep,
You kick pebbles on the highway,
listen to a nightingale,
its language full of starlight
that slowly dies down;
And you climb back on the saddle,
continue towards morning,
and the sleep.

Kookaburra’s Eyes

Australia, Australia.
Rustle of wings,
and a pair of eyes.
Burning gumtrees
and the kookaburra’s
mischievous cries.

UPDATE:

A new version of this poem is called

THE RED CENTRE

A rustle of wings,
and a pair of eyes.
Burning gumtrees,
mischievous cries.
A kookaburra laughing
at the red centre
of lovers and lies.

(27.9.2007)

Vuorisaarna II

VUORISAARNA II

Onnellisia ovat sisältä köyhät.
He saavat isältä palkan.

Onnellinen olet sinä
joka itket silmäsi puhki.
Sinun silmäsi kuivataan.

Ja sinä hiljainen, ole iloinen:
sinulle annetaan korvat kuulla.

Sinä joka etsit paikkaasi, älä pelkää mitään.
Sinä joka etsit jumalaasi,
älä pelkää ketään.

Onnellisia ovat sydämestä puhtaat.
Onnellisia ne
jotka tekevät sovinnon.

Onnellinen olet sinä
jota haukutaan,
ajetaan piiloon, vuorille,
maanpakoon.

Onnellinen olet sinä josta juorutaan.
Sinusta puhutaan
hyvää taivaassa.

***

Selitykseksi: Tämä runo on hiukan muunneltuna sama, jonka kirjoitin n. vuonna 1986 asuessani Haminassa. Minusta se toimii edelleen.

Darling Harbour

DARLING HARBOUR

The highrise office fingers
point into the space,
you descend on to the darling
harbour quay, stand
on the doting wood,
the neon coloured water
shining in your eyes you return
to me still, you clamber
on to my neck, your cheek
leaving a wet mark
on mine.

*

NEONVALOVETTÄ

Tornitalotoimistojen sormet
osoittavat avaruuteen,
laskeudut laiturille,
lahoavan puun varaan,
silmiesi värissä satama-altaan
neonvalovettä,
palaat takaisin vielä,
kiipeät kaulalleni:
poskestasi jää märkä
jälki poskelleni.

In the beginning

Markus Jääskeläinen:
In the beginning
From Testamentti (Testament), Otava, 1998.
(Translated by Herbert Lomas)

global_cooling.jpg

i
At the beginning of the aeons the earth was sand. Here and there were
little stones still, they were a relic of the rocks that
covered the earth, since a beginning is an end and there is no
end like forgetfulness.
In the beginning the earth was sand. A level sandy
desert stretched in all directions; the sand merged into the shore of the sky. It was
hot. The air shimmered. Other movement there was not. There was no wind
since there was no water.
One day (night and day had been discovered) footprints
Appeared in the sand. Sandals, a grown-up man’s.
The man had walked without a stop, straight ahead, following
the sun till the sun disappeared and night came.
We never saw his prints again. We began
a story in which we hovered above a dead
landscape, we dimmed our cabin lights, vainly watched
the glowing eyes of a dying fire.
We sought him but didn’t find him. We saw
his footprints, which appeared on the border of day, walked
to the ridges of the dunes and descended into the valley with no
shadow.
We followed the footprints from the air for many days.
We studied the surface shining below us, we grew blind.
We couldn’t grasp that our ship was a mirror that marked off our hand
from the black sun, our feet from flying eyes
of sand.

ii

We decided to land, to walk. We confounded our footprints
with the predecessor’s prints, we rejoiced in freedom like a runaway
child, we gathered under a blind sky, we saw
our arms, our legs: hair grew on them.
We walked and slept. We slept while we walked.
We began to dream, to create – as if night had mingled
with day – with trees around us, lakes and grass.
We bent our heads to the tussock and picked the fruit
from the trees. We ate and drank. We got full and
our bellies grew. We couldn’t move any more, we
built a house that we lived in, where we gathered
on snowy winter evenings. We burnt the trees
that had given us their fruit. We fell asleep to the sound of flames.
In the morning memories mastered us. We spread
our arms out, rolled our heads; some of us laughed
at a dream where we saw the dim footprints,
the sand stretching to the horizon.
They didn’t go on anymore.

iii

Our group was smaller, our step lighter. We doubted
Less, we were happy. We enjoyed each other as
the animals enjoy each other, we imagined we saw a person’s
outlines in the light of the sun too, imagined we weren’t
far off.
But the clarity didn’t last. The black line of night darkened
the day, the sparkling campfire didn’t keep off
the darkness. We prayed in the silence, washed the dishes.
We lay down without speaking about the future, we wrapped our arms
around our chests. We squeezed ourselves in a dream in which
things froze, we rushed to the walls. We chopped
trees that fell, and as they fell tore dead branches
from the neighbouring trees.

iv

We guessed the end. It didn’t come to us like night, which sucks
day’s floating light into its black mouth. It was a sound
we didn’t hear, which wiped away our words like the footprints
in the sand, separated soul from soul.
It was no longer us. They left the camp one by one,
walking in opposite directions. Their legs didn’t
falter, they hardly felt the wind they disappeared into;
which opened its breast to them like a mother, lulled them into a long
sleep.
I alone did not depart; I who tell it.
I gathered the gear into a great heap, set fire to it. I lay down
in the last tatters of tent, looked at the cloudy sky.
Like a bird: alone, alone!

v

The sound recorder’s flow will soon end. I put it in my pocket,
lower my arms to my sides: I’ve time enough to wait.
The water wets my defenceless body, the sun’s tired
hair opens out over human speech, over
the history books.

I know there are no memories.

Lomapäivä rannalla

LOMAPÄIVÄ RANNALLA

Värifilmissä vuosien takaa
pieni poika kissa sylissään
katsoo kameraan, hymyilee,
kääntyy ystäviensä puoleen;
kohti leikkiä joka jatkuu
kuin ei loppuisi koskaan.
Kamera kuvaa yksinäistä tietä
vuorten keskellä, se laskeutuu
rannalle, kokonaiset perheet,
palvelijat, herrasväki,
ajaneet kaukaa kaupungista
viettämään lomapäivää.
Työn virta on katkennut,
velvollisuuksien, huolien sade laannut
ikuistetun päivän ajaksi;
naiset pukeutuneet keväisiin,
liehuviin mekkoihin,
heidän hiustensa suojana
kukkivat lierihatut,
miehet, partasuut, seisovat
suorin selin, katsovat merelle,
kohti kauneutta johon
tahtoisivat tarttua,
maalata kankaalle, pukea sanoiksi.
Mutta kauneus on suuri,
siitä ei saa kiinni:
tämän hetken sielussa
alaston kylmä ilo elämästä,
sen yltä revitty vaatteet vihdoinkin.

Auckland 9.8.2007

Tämäkin on unta

Possum

TÄMÄKIN ON UNTA

Kotoisen Magnolian oksalla kesän
lähetyssaarnaaja
puuhkahäntä pussieläin,
korvat kuin kissalla, vilpittömän
hämmentyneet silmät:
avaruus vuotaa
maan asukkaan uneen,
hän on herännyt tähtien alle,
kömpinyt lämpimän auton syliin
ja talojen valot palavat, polttavat,
tähtien maito kuin mustan
eläimen sielu, sen hitaasti
avautuva suu,
me käännymme tieltä kotipihalle,
nousemme kirpeään yöhön:
tämäkin on unta, tämäkin
totta.

*

Common Brushtail Possum (Trichosurus vulpecula)

Sateessa, Sateen jälkeen

SATEESSA, SATEEN JÄLKEEN

Minä kävelen sateessa
sateen jälkeen,
minulla ei ole rahaa,
minä syön puiden
pudonneita lehtiä,
kävelen sateessa sateen jälkeen,
minun lävitseni käy tuuli
eikä runoutta enää ole,
ei nuoruutta,
minä kävelen kohti pankkia,
minun tilini ovet ovat auenneet,
minulta ei puutu mitään,
minä rakastan sinua,
minulla on varaa siihen,
olen vapaa vihdoin.

Kukka

rain.jpg

(Tämän runon uusi versio 21.6.2007:)

Pisarat valuvat
ikkunaa, merkkien lukija kerää
merkkinsä kasaan,
herää pitkästä unesta.

Hän nousee sängystä,
kuuntelee sadetta.
Sen ääni kuin teltta
asettuu kirjojen, tyynyn,
sammutetun lampun ylle.

Kukka ruukussa
hengittää sisään,
ulos.

Spitfire

SPITFIRE

Siivet saksittu paperista,
musta meri,
jalkojen välissä salkullinen
rakkauksia,
matkalla uuteen kotimaahan
serpentiiniaallot
lyövät leikkiä,
delfiinit ponnistavat
merestä,
pysähtyvät
kesken lauseen –
origamipotkuri pärisee,
turbulenssi työntää
sylkitulta sentti
sentiltä pilven sisään,
me laskeudumme, me kosketamme:
minä ohjaan koneen
käsivarsiesi väliin,
kiitoradalle.

Pilvi vuorten yllä

PILVI VUORTEN YLLÄ

Tuuli on laskenut lukijan
laaksoon vuorten keskellä.
Lumi lepää huippujen yllä,
sulamattoman maan huokosista
puhkeaa ruohon viipaleita,
tuoretta leipää.

Nainen sulkee kirjan, lakkaa lukemasta.
Hitaasti, harkiten
hän nousee natisevat
portaat kattotasanteelle, sytyttää
yön ensimmäisen savukkeen,
pitkä odotus, pian ohi:
valkoinen pilvi hulmahtaa vuorten
rinnoille, tuuli kulkee paidan alla
kuin nuoren miehen käsi.

Valmis

Valmis
Markus Jääskeläinen: Valmis.
Otava, 2004.

“bussin ikkunassa vihreiden
peltojen työkalut, sateen
lasittamat, hylätyt lauseet.
mihinkään ei koske,
mikään ei värähdä pyörien alla:
elävän runon sisimmässä
tuntemattoman linnun huuto
murskattu, vapaa.”

Runokokoelmani Valmis vuodelta 2004 on nyt kokonaisuudessaan luettavissa Runorodeon sivuilla. Kokoelma saa pysyvän paikan viereisestä palkista.

Toivotan hauskoja lukuhetkiä Valmiin parissa! Kommentointi on vapaa.

Syntymättömälle

SYNTYMÄTTÖMÄLLE

Nuku tyttö lumpeenliha
veden ylle kasvaa paju,
alkavat äänet, aukeaa suu.

Nuku tyttö juurijalka,
veden alta kuultaa valo:
käsi nostaa, kaiku kantaa.

Sinä valvot kunnes heräät,
nukut kunnes nukahdat,
sinä elät, olet taivaan

makupala, iso tyttö.
Ja purevia hampaita
pumpulipilvet.

Lumihiutaleita

LUMIHIUTALEITA

Tarina miehestä joka istuu autossa parkkipaikalla,
katselee kuinka lumihiutaleet leijuvat maahan.
Hän irrottaa turvavyön, kaivaa taskusta aseen,
asettaa sen ohimolle, laukaisee.
Hän riisuu takin, asettaa solmion kojelaudalle,
avaa ylimmäisen napin, painaa sormen liipaisimelle.
Ikkunan ulkopuolella hiutaleet
sulavat asfaltille, mies pysäyttää auton,
antaa moottorin jäähtyä, hän katsoo naisen kuvaa
lompakossa, sen pinta murtunut,
kasvot säröjen alla yhä nuoremmat.
Hän kiihdyttää risteykseen,
valot eivät vaihdu, alkaa sataa
lunta, märkiä painavia hiutaleita.

Taustatietoa:

Runon idea tuli ruotsalaisesta Dag och natt – elokuvasta, jossa kuvataan Mikael Persbrandtin upeasti esittämän Thomasin, keski-ikäisen arkkitehdin, viimeistä päivää. Päähenkilö setvii päivän aikana suhteitaan poikaansa, ex-vaimoonsa, tyttöystäväänsä, äitiinsä ja ystäviinsä. Ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta kamera ei hetkeksikään poistu autosta, jolla Thomas kiertää tekemässä tiliä elämästään.

Dag och natt päättyy laukaukseen, jonka Thomas ampuu aivoihinsa. Minun runoni alkaa itsemurhasta, ja siihen johtaneita tunnelmia kuvataan takautuvassa järjestyksessä.

Coogee

COOGEE
Australia-sarjasta

Merellä on sydänääni
aalto yhtyy aaltoon
pisarat roiskuvat rinnalle
hitaasti murtuu
kivinen, hauras tahto.

coogee.jpg
Kuva: Coogeen rantaa Sydneyssä

Taustatietoa:

Coogee (lausutaan ‘kuudtshii’) on yksi Sydneyn monista upeista hiekkarannoista. Se on myös kaupunginosan nimi, jossa ranta sijaitsee. Minä ja ex-morsiameni asuimme Gleben kaupunginosassa Sydneyn Inner Cityn alueella. Kotoamme oli puolen tunnin bussimatka Coogeen, jonka hiekkarantaa reunustavilla rosoisilla kallioilla istuin silloin tällöin ja katselin kallionkoloista korkealle ilmaan pärskyviä mahtavia aaltoja.

Googeesta pääsee rantapolkua pitkin useiden eri hiekkarantojen kautta Sydneyn kuuluisimmalle rannalle Bondihin. (Nimi lausutaan ‘bondai’, se ei viittaa elostelevaan brittiagenttiin vaan tarkoittaa aboriginaalikiellä ‘kallioille murtuvia aaltoja’.) Matkanvarrella on vanha ihastuttava hautausmaa, jonka valkoiset marmoripaasit ovat jähmettyneet tuijottamaan Tyynen valtameren sinisenvihreänä aukeavaa selkää. Maisemien lisäksi lingvistisesti suuntautunut kävelijä nauttii kielelle murtuvista nimistä. Oma suosikkini aboriginaalien nimeämistä rannoista oli Tamarama. Suojaisassa poukamassa sijaitseva ranta on saanut lempinimen Glamourama myös rikkaiden ja kauniiden parissa nauttimansa suosion ansiosta.

tamarama.jpg
Kuva: Tamaraman rantaelämää

Eurooppalaista väriä, nimellisesti, rantakulttuuriin tuo piskuinen Bronte, josta on kivenheiton matka yötäpäivää juhlivalle kansainväliselle Bondille. Bronten rantaa reunustavalla laajalla nurmikentällä on kaupungin ylläpitämiä sähkögrillejä, joiden äärelle lapsiperheet kokoontuvat lauantai-iltapäivisin käristämään kokolihapihvejään australialaisen pyhän rituaalin, ‘barbien’, menojen mukaisesti.

Bronten viattomanlahjakkaiden kirjailijasisarusten kotoisten sulojen muistoista ei millään hennoisi jatkaa Bondin moderniin meteliin, teinituristien täyttämiin busseihin. Mutta niihin vain on alentuminen, mikäli mielii takaisin sivistyneemmille kulmille, kotiin Glebeen.

[Linkki: Beaches in Sydney]

Toimistolla

Lampun alla näkee, että ilma on täynnään pölyhiukkasia.
Ne leijailevat ilman virtausten, minun käsieni liikkeiden mukaan.
Minä olen tullut nukkumaan toimistolle, en saanut unta kotona.
Nousin varovasti Kaisan vierestä. Siinä hän nukkui, niin suloisena,
kuin lapsi, laitoin vaatteet päälle, vedin kengät jalkaan.
Tarkistin että avaimet ovat taskussa, pyörän ja kodin ja toimiston.
Ajoin halki perjantain bakkanaalia viettävän kaupungin,
yritin olla katsomatta, en halunnut nähdä kuinka elämä kuluu
turhuudessa, kuinka pian ei mitään ole. Pidin katseeni tiessä,
oli satanut, asfaltti kiilteli. Ilma oli kirpeä, syksy tullut vaikka lehdet
eivät olleet tippuneet. Toimisto sijaitsee parin kilometrin päässä
keskustasta vanhalla puutaloalueella. Olen katsellut taloja joskus
sillä silmällä, jos muuttaisimme asumaan Kaisan kanssa. Mutta rahaa
ei ole, pitäisi ottaa pankkilaina, elää vankeudessa 25 vuotta. Ei enää
satunnaisia ulkomaanmatkoja, ei illuusiota vapaudesta, nuoruuden
jatkumisesta. Kun velka korkoineen on maksettu, olemme keski-iän
toisella puolella, harmaat hiukset, ihossa ryppyjä. Yhäkö me olisimme
yhdessä? En minä tätä rakkautta epäile. Ketään muuta minulla ei ole
ollut, enkä ketään kaipaakaan. Uskon että Kaisa tuntee samoin.
Rakkaus johon on sukeltanut jo teini-iässä on niin olennainen osa
persoonallisuutta, ettei sitä voi repiä itsestään ilman että sielu hajoaa.
Ihmisen pohja haihtuu hänen altaan. Mihin hän sitten putoaisi.

Kukkulan kuningas

Risteykseen saapuu matkamies,
kiipeää kuoppaista asfalttirinnettä
lapsuuden kerrostaloon,
käytävän valot ovat jääneet päälle,
alaovi auki kesäyöhön,
hän kuuntelee, muistaa
todellisen rakkauden,
tuskan jota kolmenkymmenen vuoden
lauantai-ilta ei saanut hengiltä
se hengittää,
pieni kukkulan kuningas,
tervehtii nousevaa aurinkoa.